Lajinsa ensimmäiset vaeltajat

On syyskuun yhdeksäs vuonna 2020. Kello on 9.30 ja lämpötila 11 astetta. Keli on juuri sopiva vaellukseen ja kaupunkiluonnon tutkimiseen. Aurinko paistaa pilvien lomasta ja valonsäteet osuvat nurmen ja lehtien aamukasteeseen. Pyynikintorin ratikkapysäkki on vielä aitojen takana ja odottaa katosta, mutta muuten se näyttää valmiille. Kiskot ovat maassa ja ajojohtimet taivaalla.

Vaellustoveri eli raitiotien kehitysohjelman projektipäällikkö Antti Haukka saapuu paikalle. Tästä alkaa lajinsa ensimmäinen Ratikkapatikka-vaellus Pyynikintorilta Hervantajärvelle. Matkaa, jossa jokainen askel on itsessään määränpää, on edessämme noin 18 kilometriä.

Kaupunkipuut sitovat hiilidioksidia ilmasta ihan tuosta noin vaan

Ensimmäinen etappi: Pyynikintori–Sorsapuisto. Pyynikin kirkkopuiston puut kurottavat kohti aurinkoa ja niiden lehdet hohtavat vihreää valoa. Taitaa olla yhteyttäminen kovassa vauhdissa. Osa ikivanhoista hautakivistä kallistuu kohti maata. Hiekkapolku rahisee retkikenkien alla.

– Vanhan hautausmaan takia tarvitsimme ratikkatyömaalle arkeologeja. He vahtivat Pirkankadulla, että emme kaiva liian läheltä, Haukka kertoo.

Tampere on kuitenkin nuori kaupunki, joten täällä ei ole paljon historiaa maan alla.

– Esimerkiksi Roomassa metron kaivaminen on todella hidasta, koska pitää varoa, mitä tulee vastaan. Siellä mennään sentti kerrallaan.

Hämeenkatu on uusittu laidasta laitaan ja pinnan alta. Suurin osa katupuista on jo paikoillaan, viimeiset vielä puuttuvat. Kaupunkipuut ovat kivoja, koska ne parantavat viihtyvyyttä ja viilentävät paikallisesti. Samalla ne sitovat hiilidioksidia ilmasta ihan tuosta noin vaan. Kaiken lisäksi lehmukset tulevat kaupungin omalta taimistolta.

Keskustorilla työmies laittaa laastia katukivien väliin, toinen asettelee kiviä paikoilleen. Keskustan muuttuva labyrintti on kohta valmis. Ihmettelen ratikkaprojektin suuruutta. Voiko näin iso hanke olla ajoissa?

– Siltä näyttää. Rakentamisen puolella isoimmat riskipaikat ovat takana päin ja edelleen mennään aikataulussa tai jopa vähän edellä. Viimeisen vuoden ajan olen enemmän jännittänyt vaunuhankinnan aikataulua.

Alitamme rautatien.

– Asematunneli on menossa uusiksi. Näillä näkymin noin viiden vuoden sisään. Yllä oleva rautatiesilta on jo satavuotias. Samalla sitä on tarkoitus leventää, niin saadaan yhteydet tuosta seinän läpi suoraan ylös junalaitureille ja mahtuu pyörätietkin paremmin.

Nousemme Itsenäisyydenkatua ylös. Kiertotie vie kerrostalojen välistä. Varpunen pyrähtää pakoon parkkipaikalta. Palaamme kiskojen kylkeen, josta kompassin neula näyttää kohti Sorsapuistoa.

– Sorsapuisto on Tampereen paras puisto, Haukka sanoo ja on väärässä. Nekalan Lampipuisto on Tampereen paras puisto.

Kävelemme Sorsalammen laiturille istumaan. Haukka muistelee, että vielä joitain vuosia sitten lammen ympärillä oli aita ja rantaan ei päässyt. Pidämme juomatauon. Ihailemme käänteistä vesiputousta eli suihkulähdettä.

Vähemmän aitoja ja enemmän avoimia rantoja, se on hyvä kehityksen suunta niin kaupunkisuunnittelussa kuin ihmisten välisissä suhteissa.

Vuohenoja virtaa kiskojen alta Iidesjärveen

Toinen etappi: Sorsapuisto–Iidesjärven lintutorni. Sammonkatu viettää alamäkeen. Ratikkakiskojen katuosuus kasvaa nurmikkoa.

– Kokeilimme vuosi sitten koepätkällä 12 erilaista siemenseoksen ja kasvualustan yhdistelmää. Voittajaksi valikoitui ehkä hiukan tylsästi normaali siemenseos ja tavallinen kasvualusta. Sen todettiin kestävän parhaiten kuivuutta ja kosteutta. Toisaalta se oli myös kunnossapidon kannalta optimaalisin ratkaisu.

Nurmikko on kaunis ja tuoksuu hyvälle. Samalla se sitoo itseensä sadetta ja pienhiukkaisia. Istahdamme Uintikeskuksen ratikkapysäkin laiturin reunalle. Älkää te muut istuko, mutta meillä on nyt evästauon paikka, eikä ratikka vielä kulje.

Kiipeämme metsäsaarekkeelle kauppakeskuskolossin ja Leipurinkadun väliin. Ruska on värjännyt osan lehdistä punaisiksi ja keltaisiksi, osa on vielä vihreitä – luonnon liikennevalot kertovat, koska talvi tulee. Kiskot kaartuvat allamme kohti Hervantaa.

Vaellamme uutta kevyen liikenteen väylää Vuohenojan lähistöllä. Kiskojen alla olevat kivet näyttävät kiuaskiviltä.

– Ratikan rakennustyöt alkoivat tästä vuoden 2016 joulukuussa, reilu kuukausi valtuuston rakentamispäätöksen jälkeen.

Vuohenoja virtaa kiskojen alta Iidesjärveen. Haukka kiertää kaiteen ja kumartuu veden ääreen. Emme ota tästä tunturipurosta juomavettä.

Kävelemme pellonviertä Iidesjärven lintutornille, jossa on ruuhkaa. Kysyn lintuharrastajilta, mitä on näkynyt? "Tänään ei ole näkynyt mitään. Ei edes varpusta", joku miehistä vastaa. Lintujen ääniä kuitenkin kuuluu, kun jossain joku säksättää ja toinen viheltelee. Tiedän, että tavallisena päivänä lintutornilta voi havaita kerralla lukuisia lajeja – harmaahaikarasta keltavästäräkkiin.

Pitkospuut ovat vaeltajan kiskot

Kolmas etappi: Iidesjärven lintutorni–Woodhenge. Lintutornilta lähtevät pitkospuut vievät pieneen vehreään sademetsään. Pitkospuut ovat kuin vaeltajan kiskot.

Alitamme Nekalantien ja kävelemme rakenteilla olevaa Hervannan baanaa pitkin. Saavumme Turtolan pysäkille, jonka vieressä on iso pyöräparkki ja sähkönsyöttöasema.

– Jokaiselle pysäkille on tehty uudet pyöräparkit. Sähkönsyöttöasemia on parin kilometrin välein, kymmenisen kappaletta. Ne työntävät virtaa ajolankoihin.

Pysäkin betoniseinään on tehty valtava lasimosaiikki, moderni vastine kalliomaalaukselle, vaikka tässä teoksessa ei taideta metsästää biisoneita. Teoksen nimi on "Palaisinpa kukkana" ja sen on tehnyt Nekalasta kotoisin oleva taiteilija Jan Anderźen.

Kävelemme kerrostalojen parkkipaikan läpi pellolle, jonka jälkeen sukellamme metsäkaistaleen sisään. Laskeudumme valtavien siltojen alle, jossa kulkee Vihioja. Joku on kasannut ojaan kasan kiviä, joiden avulla hyppelemme kuin sammakot virtaavan veden yli.

Vastassa on kookas kumpu, joka on niitty, joka kohoaa kohti taivasta. Kummun reunalla kaupungin kausityöntekijä Eeva-Maria Korhonen hoitaa niittyä poistamalla pujoja ja savikoita.

Sukellamme kukkamereen, joka on täynnä keltaisia ukontulikukkia, punaisia unikoita ja hailakan sinistä hunajakukkaa – ja surisevia pörriäisiä. Värien loisto kohottaa entisestään vaeltajien mielialaa.

Laella on Woodhenge. Se on lahopuuteos, jonka materiaalina on käytetty Hämeenkadulta ja muualta raitiotiereitiltä kaadettuja puistolehmuksia. Ylitsemme lentää parvi nitiseviä lintuja. Katselen kiikareilla ratikan ajolangoilla istuvia vihervarpusia.

Lounaalla perunaa ja kalaa

Tauko. Jokaisen vaelluspäivän yksi parhaista hetkistä on lounas. Ruoka on ulkona aina maistuvampaa.

Käännän kaasun päälle ja sytytän retkikeittimeen sinisen liekin. Vesi alkaa kiehua hetkessä. Retkilounaana on Järvensivun viljelypalstalla kasvatettua samettisen makuista perunaa ja purkki luonnonkalaa chilillä. Alkupalana popsimme porkkanoita.

Antti kertaa historiaa. Hän on kotoisin Tampereen Petsamosta. Opiskellut Tampereen teknillisellä yliopistolla rakennustekniikan diplomi-insinööriksi. Pääaineena oli liikennesuunnittelu. Taitaa Haukka olla unelmahommassaan.

Vanhaa metsänpohjaa uutena viheralueena

Neljäs etappi: Woodhenge–Hervantajärven päätepysäkki. Hallilan pysäkillä on menossa erikoinen koe. Hervantajärven uuden asuinalueen alta hakatun metsän pohjaa sienineen ja kasveineen on otettu talteen, murskattu ja ripoteltu pysäkin vieressä olevalle viheralueelle. Nuori pörheä peippo pomppii vanhaa metsänpohjaa pitkin.

– Jännityksellä odotamme, mitä sieltä nousee – vai nouseeko mitään, Haukka pohtii.

Laskeudumme alas Hervannan kanjoniin. Rinnettä laskee myös pieni puro, joka solisee kivasti kivikossa. Sillan alla kanjonissa huomio kiinnittyy liito-oravien hyppypuihin, joita pitkin ne pääsevät kanjonin puolelta toiselle. Ratikkasillan alle on istutettu uutta metsää: koivua, pihlajaa ja kuusta, jotta se metsittyisi uudelleen.

Alkaa sataa, mutta se ei vaeltajia haittaa. Haukka kertoo, että ensimmäiset kiskot laskettiin maahan Insinöörinkadun ja Kanjoninkadun risteykseen toukokuussa 2017.

– Olihan se hienoa, mutta siitä se vasta alkoi. Eihän pelkät putkityöt miltään tunnu, mutta kun kiskoja alkoi näkyä, niin tuli olo, että kyllä tämä raitiotieksi muuttuu.

Toiseksi viimeinen pysäkki on Etelä-Hervanta. Pysäkin viereen on istutettu puita ja ohi kulkee uusi kevyen liikenteen väylä. Kävelemme Ruskontien ali uuden alikulun kautta. Vanhan alikulun edessä kumartelee västäräkki.

Päätepysäkki näkyy jo. Se on vielä keskellä metsää. Tänne rakentuu Hervantajärven asuinalue.

Raidankeuhkojäkälä saa uuden kodin

Viides etappi: Hervantajärven päätepysäkki–Makkarajärvi. Jere Nieminen saapuu paikalle parahiksi. Nieminen on Villi vyöhyke ry:n puheenjohtaja. Yhdistys tekee luovaa ja rakentavaa luonnonsuojelua: luonnon kasvattamista, siirtelyä, pelastamista, palauttamista ja ennallistamista.

Tarkoitus on mennä metsään katsomaan ratikan varikon paikalta turvaan siirrettyjä raidankeuhkojäkäliä, joka on uhanalainen laji Pirkanmaalla. Suunnistamme Niemisen perässä sammalten valtakuntaan Makkarajärvi-Viitastenperän luonnonsuojelualueelle.

– Raidankeuhkojäkälä ei ole iso, mutta se on karismaattinen jäkälä, Nieminen sanoo.

Löydämme pienen lenkin jälkeen jäkälät, jotka on kiinnitetty haapoihin rautalangalla. Kolmessa vuodessa ne ovat alkaneet kiinnittyä uusiin isäntä- ja emäntäpuihinsa, vaikka ennakko-oletus oli, että kiinnittymiseen voisi mennä jopa vuosikymmen.

Jaloissamme pyörii muutamia myöhäisiä mustikoita, joita Haukka alkaa napsia suuhunsa. Nieminen ottaa kameran esiin ja alkaa kuvata jäkäliä, jotka ovat rempseän röyhelöisiä ja vihreitä kuin friseesalaatti.

– Jäkälän pitäisi levitä pystysuunnassa 10–20 vuoden aikana. Esimerkiksi muurahaiset kuljettavat jäkälän paloja runkoa pitkin uusiin paikkoihin.

Jäkälänsiirtoja on aikaisemmin tehty vain vähän. Nieminen tietää Suomesta yhden tapauksen. Rakentamisen yhteydessä alueelliset kasvit yleensä tuhotaan. Niemisen mukaan kasvien siirtäminen on uudenlaista luonnonsuojelua. Tämäkin kokeilu tuottaa uutta tietoa, jotta tulevaisuudessa voisi pelastaa enemmän harvinaisia, rauhoitettuja ja uhanalaisia kasveja rakentamisen jaloista.

Elonkirjon suojelu on pitkällä tähtäimellä myös ihmiselämän suojelua. Haapojen lehdet havisevat, pienen pieni tihkusade leijailee ilmassa, joka on raikas ja happirakas.

Kävelemme tyynen Makkarajärven rantaan, jossa karpalot odottavat ensimmäistä pakkasyötä kypsyäkseen. Happamia, Haukka toteaa. Pieni järvi on kuin kaukainen erämaalampi. Silloin tällöin täällä kuulemma kuulee kaakkureiden kuoron, mutta nyt on hiirenhiljaista.

Palaamme tulevan asuinalueen reunalle, jossa on talitinttejä, rastaita ja tikan nakutus. Kauempana raakkuu korppi, kunnes lentää mustana hahmona edestämme metsään. Maassa on metsäimarretta ja syyläjuurta.

Katselemme hetken kiskojen päitä. Siihen ne vain loppuvat ilmaan ilman sen suurempia fanfaareja. Nieminen ehdottaa Haukalle, että ratikan seuraaviin vaiheisiin kokeiltaisiin kasvattaa kiskojen katuosuuksille niittyjä tai ketoja. Se kuulostaa hyvälle.

Kello on 15.30. Lähdöstä on kulunut kuusi tuntia. Vuoden päästä ratikalla pääsee Pyynikintorilta Hervantajärvelle tasan 30 minuutissa. Silloin matkalla säästyneen ajan voi käyttää vaikka samoiluun metsässä.

Nieminen ja Haukka lähtevät omille teilleen. Lähden kävellen kohti kotia, koska eihän sinne ole tästä kuin kahdeksan kilometriä.

Mietin, että mitä kovempaa ihminen kulkee, sitä enemmän hänelle tulee tunne kiireestä. Kävellen on lähdettävä ajoissa eikä askeltaan voi mahdottomasti nopeuttaa. Se muuttaa elämänrytmiä. Kävely kesyttää mielen ja kehon, kiire häviää. Se parantaa hyvinvointia.

En taida mitata menestystä rahassa tai elämää vuosissa, mittaan niitä molempia otetuissa askelissa.