Kuvataideharrastaja Pirkko Kulo: “Ennen työt arvosteltiin yhdessä”

Tamperelainen Pirkko Kulo kävi aluksi kursseilla Ahjolassa, mutta siirtyi työväenopistoon 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Vuonna 1962 käyttöön otetun, valkeana hohtavan Sampolan uudet tilat houkuttivat.

Kulo muistaa piirtäneensä aina.

– Kun sota-aikana ei ollut paperia, piirsin sanomalehteen. Olen enemmän nimenomaan piirtäjä kuin maalaaja, mutta opiston kursseilla tulee tietysti sitäkin tehtyä.

Piirtämisessä häntä kiehtovat erityisesti ihmisten kasvot. Kulo pitää mallista piirtämisestä.

– Parempi vielä, jos on vanhempi ihminen, niin kasvoissa on enemmän ulottuvuutta, juonteita ja ryppyjä.

Työväenopiston kuvataideryhmissä käy eri-ikäisiä ihmisiä aina nuorista aikuisista ikäihmisiin. 95-vuotias Kulo on eittämättä opiston vanhimpia opiskelijoita, mutta näkee ikäjakauman vain hyvänä asiana.

Piirustus- ja maalauskurssien lisäksi Kulo harrasti aiemmin voimistelua ja kuvanveistoa. Liikuntakurssit hän on jo lopettanut, mutta muistot kuvanveistosta hykerryttävät edelleen.

– Ensimmäisellä kurssilla aiheenamme oli ihmishahmo. Tein vanhan mummon, jolla oli nyytti kainalossa ja huivi päässä. Veistin hänelle leveän hameen. Ohjaaja sanoi, että tuohan on kuin kirkonkello! Se oli minulle hyvä opetus, ja kavensin äkkiä hameen säädylliseksi.

Kulo tunnustaa kaipaavansa myös piirustus- ja maalauskurssien vanhoja opetustapoja.

– Ennen vanhaan oli sellainen tapa, että kolme tuntia piirrettiin, sen jälkeen kaikki työt laitettiin seinälle ja niitä arvosteltiin, kehuttiin ja moitittiin. Töistä haettiin yhdessä hyvät ja huonot puolet. Se oli opettavaista!

Kuloa harmittaa, että nykyään opiskelijat piirtävät omissa oloissaan omia aiheitaan ja katsovat kännykästä mallia, kun taas aiemmin aihe oli aina yhteinen, mutta jokainen sai päättää, miten sen toteuttaa. Vaikka arvostelusta on luovuttu kursseilla, opettaja antaa pyydettäessä palautetta.

– Kyllä minä kaipaan vanhoja aikoja. Ainahan kaikki sanovat, että ennen oli paremmin, Kulo toteaa nauraen.