Kirjastotalo: [kirjoittaa kirjoituskoneella] Esittelyteksti. Minä, kirjastotalo edustan, 1920-luvun klassismia. Äh, ei. Kun valmistuin vuonna 1922 olin aikaan nähden moderni avohyllyineni. Minä olin niin upea ja minä niin rakastin kirjoja. Niistä tuli niin lämmin olo. Tarinat pulppuisivat sisälläni, kunnes sitten. Niin, minusta tuli poloinen Virastotalo, kun kirjani kärrättiin 80-luvun lopulla Metsoon. Se oli rankkaa aikaa se. [naisen naurahdus ja aplodeja] Niin ja tuokin mokoma diiva tuossa naapurissa, saanut sen kylkeä tuijotella jo ihan tarpeeksi.
Teatteri: Kiitos, kiitos rakkaat ihmiset. Tämä ilta oli ehdottomasti parhain ilta, kuten kaikki näytösillat jo yli 100 vuoden ajan ja te olitte ehdottomasti kaikista parhain yleisö, jonka olen koskaan saanut.
Kirjastotalo: Hei Teatteri, riittäisikö jo se draama ja esittäminen edes tältä illalta?
Teatteri: Kuule Kirjastotalo. Kaikella rakkaudella sanon sulle: ei tarvi olla noin kuiva ja paperinen ja aina voi vähän venytellä totuutta. Ihmiset rakastaa draamaa.
Kirjastotalo: Ja minullako ei ole draamasta mitään tietoa? Näiden pylväiden taakse, näiden portaiden päähän on säilötty kuule lukemattomia tarinoita tai siis luettuja myös. Tai no, tarkoitan, vähän muutakin kuin pölyistä rekvisiittaa.
Teatteri: Plaa plaa plaa plaa. Taas se otti kaiken niin kirjaimellisesti. Kirjaimellisesti ja missäs ne kirjasi ovat nykyään pölyyntymässä? On minuakin laajennettu ja uudistettu, mutta elämän tarkoitukseni on sama kuin vuonna 1913: tarjota suuria tunteita, viihdyttää, vavahduttaa, itkettää ja naurattaa. Ihmiset yksinkertaisesti rakastavat teatteria. Hei, minnekäs te olette menossa?
Kirjastotalo: Joskus kannattaa valita uusi alku. Terveisin nimimerkki entinen kirjastotalo, nykyinen kulttuurikeskus.
