Hatanpään arboretumin viikon kasvi

Hatanpään arboretumissa ja verkossa esitellään joka viikko viikon kasvi 24.5.2024 alkaen elokuun lopulle saakka. Kasvi vaihtuu aina perjantaisin. Nuoliopaste arboretumin ison perennaryhmän pohjoispäässä osoittaa viikon kasvin suuntaan. Kasvin vieressä olevassa taulussa kerrotaan kasvin alkuperästä, ominaisuuksista, kasvuolosuhteista sekä annetaan hoitovinkkejä.  

Kiinanlaikkuköynnös

Actinidia kolomikta ’Annikki’

Viikon kasvi 30.8.–6.9.2024

Hatanpään yrttimaan keskellä kasvaa kiinanlaikkuköynnös ’Annikki’, jossa elo-syyskuussa kypsyy vihreitä, pieniä, 1-2,5 cm mittaisia minikiivejä.  Tämä laikkuköynnös kuuluu samaan sukuun oikean kiivin (Actinidia deliciosa) kanssa.

Marjat kypsyvät vähin erin ja on käytettävä välittömästi, sillä kypsät marjat eivät säily poimittuna, ja raakojen marjojen maku on tympeä. Kypsän marjan voi nauttia sellaisenaan.

Kiinanlaikkuköynnökset ovat kesävihantia, tavallisesti kaksikotisia, piikittömiä köynnöksiä tai rentoja pensaita.
’Annikki’ on vihreälehtinen ja yksikotinen eli itsepölytteinen lajike.  Se on FinE-kasvi. FinE-kasvi on Suomessa tutkittu, ilmastollisesti kestävä, terve, lajikeaito, käyttö- ja koristearvoltaan hyvä koristekasvi, hedelmä- tai marjalajike. FinE-kasvit lisätään testatuista emokasveista, jotka on puhdistettu tärkeimmistä kasvitaudeista ja tuhoojista.

Koristekasvina käytetty laikkuköynnös on hedekasvi. Sen lehdissä on valkoisia laikkuja, jotka punertuvat kesän mittaan.  Hatanpäällä se kiipeää riippaharmaalepän oksilla puron rannalla.

Kiinanlaikkuköynnöksen kotipaikka on Koillis-Kiina, Korea, Japani, Venäjän Kaukoitä.  Meillä ne menestyvät kasvuvyöhykkeillä I-III.

Teksti Erja Virkkunen

Pihlajat

Viikon kasvi 23.-29.8.

Arboretumissa on "pihlajamaa" perennamaasta noin 80 m etelään, Vihilahden suuntaan.  Aukiolla on muun muassa saksanpihlaja, jonka lehdet ovat alta paksulti vaaleakarvaisia.  Arnoldinpihlajassa ’Kirsten Pink’ on vaaleanpunaiset marjat, helmipihlajassa valkoiset.  Marjapihlajalla on näyttävät, tummanpunaiset marjat. Aukiolta löytyy myös kotipihlaja ja suomenpihlaja.

Pihlajat ovat kesävihantia, hyönteispölytteisiä, yksikotisia puita tai pensaita.  Kukinto on leveä kertahuiskilo, kukat tavallisesti tuoksuvia ja valkoisia. Sen voimakastuoksuiset kukat houkuttelevat runsaasti pölyttäjiä kuten kärpäsiä, perhosia, kovakuoriaisia ja mehiläisiä. Siementen kypsyttyä tulevat linnut, mm. tilhet, rastaat, punarinnat, taviokuurnat ja punatulkut, jotka syövät marjoja ja samalla toimivat siementen levittäjinä.

Marjojen happamuus vaihtelee suuresti eri puissa. Jos ketun mielipidettä kysyy, niin marjat ovat happamia. Pihlajanmarjat sisältävät paljon C-vitamiinia. Niistä valmistetaan muun muassa hilloa ja hyytelöä. Puuaines on kovaa ja joustavaa sekä kauniin kellanruskeaa ja hyvin kiillottuvaa. 

Pihlajaa pidettiin ennen pyhänä puuna, joka suojasi ja vartioi. Sen kaatamisen uskottiin tuottavan huonoa onnea. Pihlajan uskottiin myös suojaavaan taloa salamaniskuilta, olihan pihlaja ukkosenjumalan puolison Raunin pyhä puu. Paimenen pihlajainen sauva suojasi karjaa susilta ja muilta vaaroilta.

Pihlajia tunnetaan yli 90 lajia. Se kasvaa melkein missä vaan, mutta jää pieneksi kuivilla ja laihoilla mailla. Aukeilla paikoilla pihlaja kasvaa leveäksi, monirunkoiseksi puuksi, mutta metsässä kasvaessaan jää usein toisten puitten varjoon. 

Pihlajat voidaan jakaa suvullisesti lisääntyviin sukuihin (esim. Aria, Sorbus) sekä risteymäsukuihin (esim. Hedlundia, Scandosorbus). 

Kääpiöauringonkukka

Helianthus annuus ´sunspot´

Viikon kasvi 16.-22.8.

Ihastuttavat kääpiöauringonkukat löydät Hatanpään arboretumin yrttiympyrästä.

Isoauringonkukka on kotoisin Yhdysvaltain lounaisosista, Uuden Meksikon tienoilta. Luonnonvaraisena se lienee jo tyystin hävinnyt erilaisten risteymien myötä, mutta ihmisen mukana se on levinnyt ympäri maailmaa. Auringonkukka on monipuolinen hyötykasvi, jota intiaanit osasivat hyödyntää jo 2000–3000 vuotta sitten.

Auringonkukkalajikkeita löytyy eri väreissä, muodoissa ja kokoluokissa aina pallomuotoisista miniversioista klassisiin, yli viiteen metriin kurottaviin jättiläisiin. Allergikoille löytyy myös siitepölyttömiä lajikkeita. Useimmat auringonkukat ovat yksivuotisia, mutta myös monivuotisia lajikkeita löytyy. 

Auringonkukat auttavat parantamaan maaperää ja tarjoavat ravintoa hyönteisille ja pikkulinnuille. Auringonkukkien kasvattaminen on helppoa, siemenet voi kylvää esikasvatusta varten huhtikuussa tai suoraan maahan toukokuussa, kun maa on lämmennyt. Esikasvatus aikaistaa kukintaa. Kun varmistat, että kasvualustassa on riittävästi multaa, ravinteita ja huolehdit säännöllisestä kastelusta, niin auringonkukka kasvaa nopeasti. Parhaiten se viihtyy nimensä mukaisesti aurinkoisessa kasvupaikassa. 

Kaunopunahattu

Echinae purpurea 

Viikon kasvi 9.–15.8. 

Hatanpään arboretumissa kaunopunahattu kukkii sekä perennamaassa että pienen tiilirakennuksen edustalla.

Kaunopunahattu tunnetaan myös nimellä auringonhattu. Alun perin kasvi on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Tasankojen intiaaneille se oli lääkekasvi, jota käytettiin tulehdustautien hoitoon, käärmeen puremiin ja haavoihin. Tuoreen juuren pureskelu auttoi hammassärkyyn. Nebraskalainen tohtori H. C. F Meyer oppi kasvin käytön intiaaneilta, osti sitä heiltä ja myi edelleen ihmelääkkeenä. 

Punahattu on edelleen myydyimpiä lääkekasveja Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Se on myös käytetyimpiä rohdoksia Suomessa. 

Kasvin tieteellinen nimi Echinacea tulee kreikan sanasta echinos eli siili. Kukan keskiosa muistuttaa siementen kehittyessä siiliä.   Kaunopunahattu on upea loppukesän kukkija, joka houkuttelee perhosia luokseen. Sen sanotaankin olevan yksi Euroopan parhaimmista perhoskasveista. Runsasmesisistä kukista riittää ravintoa myös monille muille talvehtiville hyönteisille. 

Suuret, purppuranpunaiset tai valkoiset mykerökukinnot kukkivat heinäkuusta pitkälle syksyyn. Punahattu menestyy parhaiten aurinkoisella ja lämpimällä kasvupaikalla, ravinteikkaassa ja kalkitussa maassa. Kasvualustan on hyvä olla vettä läpäisevä, sillä kasvi ei kestä talvimärkyyttä.

Tiukukärhö

Clematis x diversifolia 'eriostemon'

Viikon kasvi 2.–8.8.2024

Hatanpään arboretumin perällä, pergolassa sinivioletti tiukukärhö jatkaa kukintaansa pitkälle syksyyn.

Kärhöjen jalostus aloitettiin jo 1850-luvulla itäaasialaisista kantamuodoista ja sitä jatkettiin eurooppalaisilla viinikärhöjen ja kellokärhöjen jalostustyöllä. Kärhöjä tuotiin aikaisemmin melkein pelkästään Hollannista ja Ruotsista, mutta Viron itsenäistyttyä rajat aukesivat myös kärhöille. Kärhöharrastus on Virossa varsin aktiivista ja uutuuslajikkeita syntyy jatkuvasti. Lajikkeita ja risteymiä on nykyään todella paljon; noin 250 lajia.

Kärhöt eli Clematis-suvun kasvit ovat noin 1–10 metrisiä köynnöstäviä tai perennamaisia kasveja. Kukinta-aika on noin kuukaudesta useaan kuukauteen. Ensimmäiset aloittavat kukintansa aikaisin keväällä. Kukkien koot vaihtelevat 1–20 cm:n välillä, litteistä avonaisista kerrattuihin ja kellomaisiin. Kärhöjen kukkien väri vaihtelee vitivalkoisesta vaaleanpunaisen ja sinililan tai punalilan kautta siniseen tai sametin- tai purppuranpunaiseen.

Kärhöt viihtyvät syvämultaisessa, ravinteikkaassa ja tuoreessa, mutta läpäisevässä maassa. Kasvualusta on hyvä pitää tasaisen kosteana.

Monikäyttöiset kärhöt sopivat mainiosti niin ruukkuihin, puiden ja pensaiden oksille, pergoloihin ja säleikköihin kuin maanpeitekasveiksi rinteisiin tai lämpimille kallioille.

Kiinanhortensia

Hydrangea heteromalla 'Bougie'

Viikon kasvi 26.7–1.8.2024

'Bougie' on kesähortensian (H. bretschneideri) Arboretum Mustilasta löytynyt hyvin erikoinen muoto, jonka pitkänomaisissa, riippuvissa kukinnoissa on paljon kerrannaisia laitakukkia. Kukissa voi nähdä viitteitä ihmeköynnöksen (Bougainvillea) kukintoihin, josta lajikenimi 'Bougie' onkin johdettu.

Hatanpään arboretumista kiinanhortesian löytää kivikon vierestä, sillan kupeesta. Alueelta löytyy myös monia muita eri lajeja mm. syys-, pallo- ja köynnöshortensioita.

Hortensiat tunnetaan näyttävistä, pitkälle syksyyn kukkivista kukinnoistaan. Kukkien ulkomuoto ja väri vaihtelee lajikkeen mukaan. Hortensioiden kukinnot muodostuvat emin ja heteen sisältämistä kukista, sekä neuvottomista kukista. Kukat eivät tuoksu voimakkaasti. Lehdet puhkeavat myöhään, vasta kesän kynnyksellä. Lehtien syysväri on keltainen tai keltaoranssi.

Hortensioiden kasvupaikka saa olla aurinkoinen tai puolivarjoinen, maaperä ravinteikas ja hapan.

Hortensiat kannattaa leikata keväällä. Syyshortensioiden leikkaus tehdään jättäen edellisen vuoden kasvusta 2–3 silmuparia. Pallohortensiat sen sijaan kestävät alas leikkaamisen, vaikka joka kevät. 

Ihmeköynnös

Bougainvillea

Viikon kasvi 19.–25.7.2024

Hatanpäällä näyttävät ihmeköynnökset sijaitsevat kartanon edustalla. Osa Hatanpään ihmeköynnöksistä on 50-vuotiaita. Talven kasvit viettävät kasvihuoneella.

Alun perin Etelä-Amerikasta kotoisin oleva ihmeköynnös on kaikkialle tropiikkiin ja subtropiikkiin levinnyt köynnössuku. Kasvi on saanut nimensä ranskalaisesta amiraali Louis Antoine de Bougainvillesta, joka löysi ihmeköynnöksiä Brasiliassa vuonna 1768. 

Yhteensä sen eri lajeja on 14, mutta jalostuksen myötä lajikkeita ja värejä on syntynyt satoja.

Osa suvun lajeista muodostaa paksun, puumaisen rungon, josta rennot, pitkät ja köynnösmäiset oksat lähtevät. Oksissa on pieniä okamaisia koukkuja, joiden varassa ne kiipeilevät.

Kukinnat ilmestyvät rykelminä oksien päihin. Ihmeköynnöksen varsinaiset kukat ovat hyvin vaatimattomat, vaaleat ja torvimaiset, mutta kukkien ympärillä olevat kolme ylälehteä ovat värittyneet punaisiksi, oransseiksi tai jopa monivärisiksi.

Tarvitsee runsaasti valoa ja kastelua. Vaatii kukkiakseen versojen voimakasta leikkausta kasvukauden aikana.

Syksyllä kukinnan jälkeen kasvi kannattaa leikata. Poista kaikki hennot versot ja lyhennä rotevat versot noin 5 cm pituisiksi. Jotta ihmeköynnös kukkisi runsaasti, se vaatii talvella viileän ja valoisan lepopaikan, lämpötila saa olla 8–12 astetta.

Nukkapähkämö

Stachys byzantina

Viikon kasvi 12.–18.7.2024

Nukkapähkämön ruotsinkielinen nimi lammöron, lampaankorva, kuvaa tätä monivuotista kukkaa parhaiten. Lajin koristearvo perustuu pehmeän harmaanukkaiseen kasvustoon. 

Nukkapähkämö viihtyy paahteessa. Se on lyhytikäinen kivikko- ja reunusperenna. Nukkapähkämölle pitää olla ehdottomasti hyvin vettä läpäisevä, niukkaravinteinen, 10–20 cm syvä maa. Jaetaan kasvuston harventuessa keskeltä.  Nukkapähkämö talvehtii huonosti pohjoisessa.

Pähkämöt kuuluvat huulikukkaiskasveihin, jotka ovat lähes poikkeuksetta hyviä mesikasveja päiväperhosille, kimalaisille ja mehiläisille. Sukuun kuuluu noin 300 lajia.

Suomessa tavataan luonnonvaraisena peltopähkämöä, joka on paikoitellen paha peltorikkaruoho, ja lehtopähkämöä.

Hatanpään perennamaassa on myös tähkäpähkämö ja jalopähkämö, joka luetaan perinnekasveihimme. Se on erittäin talvenkestävä ja helppohoitoinen. Jalopähkämön pystyt kukkavarret nousevat reilusti lehdistön yläpuolelle. Huulimaiset kukat ovat tiheissä tähkämäisissä kukinnoissa. Se kukkii runsaasti keskikesällä.

Lähde:

Juhanoja, Orrainen, Räty, Särkkä, Uimonen: Viheralueiden suomalaiset perennat 2023

Ryhmäruusut

Viikon kasvi 5.–11.7.2024

Ryhmäruusuilla tarkoitetaan matalia, pitkälle jalostettuja, pitkään kukkivia ruusuja. Nykyiset ryhmäruusut ovat noin satavuotisen jalostustyön tulos, ja ne voidaan karkeasti jakaa teehybrideihin eli isokukkaisiin ruusuihin, tertturuusuihin ja maanpeittoruusuihin. Ryhmäruusuja on nimetty esimerkiksi kuuluisien henkilöiden mukaan, mm. Leonardo Da Vinci, Queen Elizabeth, Johann Wolfgang von Goethe, Astrid Lindgren ja Ingrid Bergman. Ryhmäruusut ovat oikukkaita hienohelmoja, mutta kasvatus onnistuu takaamalla hyvät kasvuolot.

Ryhmäruusujen kasvatuksessa lämmin, aurinkoinen kasvupaikka ja 50-60 cm syvä, salaojitettu kasvualusta ovat kaiken perusta. Ryhmäruusua istuttaessa varttamiskohta tulee jäädä 10-15 cm maanpinnan alle. Ryhmäruusut tarvitsevat peruslannoituksen keväällä sekä lisälannoitusta kesän aikana ja syyslannoituksen jo kesän lopulla. Lisäksi tarvitaan kastelua kuivina kausina sekä kukkineiden versojen poistoa leikkaamalla kasvukauden aikana. Keväällä ryhmäruusut leikataan jättäen n. 3-5 versoa per taimi ja 3-5 silmua per verso, koska ryhmäruusujen maanpäällinen osa paleltuu talven aikana. Ruusujen talvisuojauksesta on monenlaisia mielipiteitä, mutta kaikkein ratkaisevinta on kasvukauden aikana annettu hoito, oikeanlainen kasvupaikka ja -alusta sekä oikea istutussyvyys. Syksyllä ruusupenkkiin kannattaa lisätä multaa, mikä onkin ainoa talvisuojaus mitä ruusutarhan ryhmäruusuille tehdään. Lisäksi ruusu hyötyy kohopenkkiin istuttamisesta, jolloin talven sulamisvedet valuvat pois istutuksesta ja maa lämpenee nopeasti keväällä.

Runkoruusut ovat myös useimmiten vartettuja ja niitä hoidetaan samalla tavalla kuin ryhmäruusuja. Ruusutarhan runkoruusut viedään talvehtimaan viileään sisätilaan ja niitä kastellaan niukalti talven aikana.

Ruusutarhalle on viime vuosina hankittu enenevissä määrin pölyttäjäystävällisiä ryhmäruusuja, joissa kukan keskusta on avoin ja helposti pölyttäjien saatavilla. Ryhmäruusuja meillä on n. 80 eri lajiketta. Kokeilussa on myös muutamia kanadalaisia ruusuja, jotka ovat ryhmäruusuja kestävämpiä ja kasvutavaltaan pensasruusujen ja ryhmäruusujen välimaastosta. Kaikista kestävimpiä ruusuja ovat pensasruusut, joita löytyy ruusutarhalta n. 80 eri lajiketta.

Ryhmäruusujen paras kukinta-aika on heinäkuun puolivälistä syyskuun loppuun, mutta ensimmäiset ryhmäruusut kukkivat ruusutarhalla usein jo kesäkuun lopulla ja kukinta jatkuu aina ensimmäisiin pakkasiin saakka.

Lähde:

Alanko, Joy, Kahila, Tegel: Suomalainen ruusukirja, 2002

Rohtovirmajuuri

Valeriana officinalis

Viikon kasvi 28.6.-4.7.2024
 

Rohtovirmajuuri eli valeriaana on vanha, rauhoittava lääkeyrtti. Hyväntuoksuiset kukat ovat vaaleanpunaiset tai valkoiset. Se on melko hyvä mesikasvi perhosille.

Rohtovirmajuuri on yleisimmillään Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa, mutta ulottaa levinneisyysalueensa Keski-Suomen rajoille saakka. Rohtovirmajuuren alkuperäisiä kasvupaikkoja ovat rantaniityt ja jokitörmät, mutta se on huomattavasti yleistynyt levitessään ihmisen raivaamille kosteille ja multaville niityille.

Virmajuurista lähtee etenkin kuivattaessa kuvottava lemu, suurissa kasvustoissa kävelykin voi aiheuttaa suoranaista pahoinvointia. Syypää on isovaleriaanahappo, joka kuuluu jalkahienkin koostumukseen. Kollikissojen mielestä haju on vallan vastustamaton ja saa ne kevättalven kiima-aikaan vastaavaan hurmokseen: eläin saattaa kaivaa juuria maasta, piehtaroida kasvin päällä ja syödäkin sitä. Muinaisegyptiläiset, joiden pyhän eläimen virmajuuri sai näin valtaansa, kunnioittivat kasvia suuresti.

Virmajuurirohto vaikuttaa ihmisiinkin, mutta päinvastoin kuin kissoihin eli rauhoittavasti. Tätä vaikutusta on käytetty niin levottoman mielen, sydämen kuin mahankin tyynnyttämiseen. Aikojen kuluessa virmajuurta on käytetty melkeinpä kaikkiin mahdollisiin vaivoihin – kasvin suomalainen nimikin sisältää yhden hoitokohteen, virman eli epilepsian, kaatumataudin. Tieteellinen sukunimi on johdettavissa latinan teonsanasta valere, ’pystyä’ tai ’olla vahva’, mikä heijastaa suurta luottamusta kasvin voimiin. Vielä nykyäänkin rohtovirmajuuri on vaikuttavana aineena apteekkivalmisteissa ja kasvi on aktiivisen lääketieteellisen tutkimuksen kohteena.

Rauduskoivu

Betula pendula

Viikon kasvi 20.-27.6.2024

Koivuja (Betula) on nelisenkymmentä lajia, puita, pensaita ja varpuja.  Koivujen runko on vaalean tai tummahkon tuohen peittämä.  Koivut kukkivat lehtien puhjettua.  Pienet kukat ovat yksineuvoisia, kukinto on norkko tai paremminkin lukuisista pikkuviuhkoista muodostunut kerrannaiskukinto.

Rauduskoivu on Suomen kansallispuu. Se tunnetaan myös "riippa"- ja "vihdaskoivuna". Rauduskoivu on paljon valoa vaativa, runsaasti versova pioneeripuu, joka valtaa nopeasti paljaat alueet. Märillä tai tulvaisilla kasvupaikoilla rauduskoivu ei menesty. Hieskoivusta rauduskoivun erottaa mm. riippuvista oksista ja tummasta, halkeilevasta tyvikaarnasta. Lehden laita on toissahalaitainen, hieskoivulla kertaalleen sahalaitainen.
Elinkaarensa aikana rauduskoivu tuottaa noin 3 miljardia pähkylää (siementä), joista keskimäärin noin yhdestä kasvaa täysikokoinen puu.

Rauduskoivusta tavataan meillä kolmea muunnosta, etelänrauduskoivu, muhkurarunkoinen visakoivu ja pohjoisessa Suomessa tavattava lapinrauduskoivu.  Rauduskoivusta tunnetaan myös useita liuskalehtisiä muotoja, mm. loimaankoivu ja pirkkalankoivu.  

Visakoivu on rauduskoivun perinnöllinen, mutaatiosta johtuva muunnos, ei oma lajinsa eikä alalajikaan. 
Kyynelkoivu on rauduskoivun leveälatvainen ja riippaoksinen lajike.

Hieskoivu on rauduskoivua yleisempi.  Metsätaloudessa rauduskoivu on selvästi hieskoivua suositumpi. Rauduskoivu on hyvä vaneri- ja huonekalupuu. 

Molemmat koivulajit ovat arvokkaita metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta. Esimerkiksi jotkin kirvat ja sienet ovat koivulajiriippuvaisia, mutta lahottajille käyvät niin raudus- kuin hieskoivupökkelöt.

Länsisuomalaiset vihtovat, itäsuomalaiset vastovat. Oikea vastan/vihdan tekoaika on yleensä juhannuksen tienoista heinäkuun alkupuolelle. Ennen sitä koivunlehdet ovat liian pehmeitä ja sen jälkeen lehdet irtoavat herkemmin. Vastaksien/vitsaksien taittaminen ei ole jokamiehen oikeutta, vaan siihen täytyy aina olla maanomistajan lupa.

"Vastominen eli vihtominen pitää aloittaa päästä ja edetä ajamalla taudit pois varpahista varvikkoon, sormenpäistä sammaleen", sanoo suomalainen kansanviisaus.

Lähteet:

luontoportti.com 
sauna.fi
metsalehti.fi
suomenluonto.fi 
suomalainentaimi.fi

Pioni

paenóia

Viikon kasvi 14.–19.6.

Pioni kuuluu vanhoihin perinneperennoihin. Euroopassa pionien kasvatus on alkanut viimeistään 1500-luvulla, mutta Kiinassa jo paljon aiemmin. Suomeenkin pioneja on tuotu jo 1600-luvulla. Vuoripioni on vanha lääkekasvi, ja Elias Tillandz mainitseekin sen nimellä Caatuvaisen taudin juuri vuonna 1683. Nimi viittasi epilepsiaan, johon kasvin juuresta ja siemenistä on aikoinaan tehty lääkettä.
Suomen samoin kuin monen muunkin Euroopan kielen pionin nimitykset johtuvat kasvin latinankielisestä nimestä paeónia, joka puolestaan tulee kreikasta. Se pohjautuu parantavaa ja hoitavaa tarkoittavaan adjektiiviin.

Luonnossa tavataan määritystavasta riippuen 25-40 pionilajia Aasiassa, Euroopassa ja läntisessä Pohjois-Amerikassa.  Kiinanpioni on puutarhojen yleisin pionilaji. Sen lajikkeita sekä kiinanpionin ja muiden pionilajien välisiä risteymiä on tuhansia.

Toukokuun lopussa avautuvat jo kaukasianpionin vaaleankeltaiset terälehdet, sitten ovat vuorossa tilli-, kartano- ja kuolanpionit.  Kesäkuun puolivälissä kukkivat kerrannaiset tarhapionit.

Pionit viihtyvät aurinkoisella paikalla.  Istutusohje yleiselle kiinanpionille: kasvualustan tulee olla läpäisevä, 50 cm syvä.  Istutuskuopan pohjalle laitetaan lannoitetta, palanutta karjanlantaa, kanankakkaa tms.  Taimi istutetaan samaan syvyyteen kuin se ruukussa oli.  Lopuksi kastelu, muutoin pioneja kastellaan vain tarvittaessa, muutaman kerran kesässä.

Eri lajeille on erilaisia istutus- ja hoito-ohjeita.

Juhanoja, Orrainen, Räty, Särkkä, Uimonen: Viheralueiden suomalaiset perennat, 2023

Japaninsiipipähkinä

Pterocarya rhoifolia 

Viikon kasvi 7.–13.6.

Jalopähkinäkasveihin (Juglandaceae) kuuluvalla siipipähkinällä on näyttävät, saarnimaiset lehdet ja pitkät, roikkuvat hedelmänorkot, joihin siipipalteiset pähkinät ovat kiinnittyneet. Siipipähkinän pähkinöissä on syötävää tuskin enempää kuin kotoisen mäntymme siemenissä, eivätkä ne muistuta juuri nimeksikään serkkujaan saksanpähkinää tai pekaania.   Koristeelliset norkot kuitenkin antavat puulle loppukesästä hyvin omaleimaisen ilmeen. Ruskistuvat siemennorkot pysyvät puussa vielä pitkään lehtien putoamisen jälkeen.

Nimensä mukaisesti kasvi on kotoisin Japanista, jossa se luontaisesti kasvaa kosteilla paikoilla, kuten järvien ja jokien varsilla.  Kasvaessaan siitä tulee koristeellinen, leveälatvuksinen puu.

Siipipähkinä tarvitsee ravinteikkaan, kostean ja syvämultaisen kasvupaikan. Maan eteläisimmissä osissa laji menestyisi ilmeisesti melko hyvin myös kosteassa savipitoisessa maassa. Siipipähkinän suurin ongelma on sen arkuus keväthalloille, jolloin hallaöinä lehdet hyvin helposti paleltuvat mustuen. Hallanarkuus tulee ottaa huomioon kasvupaikkaa valittaessa.

Puut ovat komeimmillaan pihojen ja puistojen suojaisilla paikoilla, kuten rakennusten seinustoilla, metsän reunassa tai erityisesti veden äärellä kasvaessaan.

Juglandaceae-heimon puut ovat tunnettuja arvokkaasta puuaineestaan. Saksanpähkinästä saatava pähkinäpuu aseenperissä ja korulippaissa tai hikkoripuutavara tennismailoissa ovat tästä hyviä esimerkkejä. Myös siipipähkinöillä on mielenkiintoinen tummanruskea rungon poimuja ja oksakohtia aaltoillen myötäilevä sydänpuu ja kontrastina kirkkaan vaalea pintapuu.

Atsaleat

Rhododendron

Viikon kasvi 31.5.– 6.6.
 

Atsaleat ovat kauneimpia kukkivia koristepensaitamme, jotka kukkivat värikkäästi alkukesällä. Eri lajikkeita yhdistämällä saat kukintakauden jatkumaan keväästä alkukesään. Kauniit, sirot lehdet puhkeavat täyteen kokoonsa yleensä vasta kukinnan jälkeen. Atsalean hienot värit piristävät puutarhaa kasvukauden eri vaiheissa.  Syksyllä lehdet saavat upean syysvärin.

FinE-lajikkeeksi valittu kevätatsalea lienee kestävin atsaleamme, sillä se talvehtii hyvin Keski-Suomen korkeudella saakka. Hyvin haarautuvasta pensaasta tulee noin metrin korkuinen ja jokseenkin yhtä leveä. Lehdistö on kirkkaanvihreä, syksyllä loistavan oranssi tai kirkkaanpunainen. Se kukkii punavioletein, tuoksuvin kukin touko-kesäkuun vaihteessa. Kukinta on runsasta joka vuosi.

Pystykasvuinen, myöhään kukkiva puistoatsalea ’Tarleena’ on myös kotimainen FinE-kasvi.  Sen kirkkaanpunaisista nupuista avautuu vaaleanpunaiset kukat keltaisin laikuin. Se on runsaskukkainen. Ruskaväri on punaruskea-viininpunainen.

FinE-kasvi on Suomessa tutkittu, ilmastollisesti kestävä, terve, lajikeaito, käyttö- ja koristearvoltaan hyvä koristekasvi, hedelmä- tai marjalajike. FinE-kasvit lisätään testatuista emokasveista, jotka on puhdistettu tärkeimmistä kasvitaudeista ja tuhoojista.

Atsaleat viihtyvät aurinkoisella tai varjoisalla paikalla, mutta kukkivat runsaimmin aurinkoisella tai puolivarjoisella paikalla. Peitä juuristoalue katteella.  Atsaleoiden leikkaustarve on vähäinen. Poista katkenneet tai kuivuneet oksat. Lannoita Havu-Rodo -lannoitteella keväällä ja kukinnon jälkeen.
 

Voikukka

Taraxacum

Viikon kasvi 24.–30.5.

Voikukka on monivuotinen ruoho. Sen pääjuuri on pystysuora, yleensä erittäin vahva. Se kasvaa 10–50 cm korkeaksi. Voikukka on usein monivartinen, jonka varsi on haaraton, lehdetön, ontto ja pehmeä vana. Se sisältää runsaasti maitiaisnestettä.

Voikukka on mykerökukkainen. Mykerö sijaitsee yksittäin vanan kärjessä.  Se kukkii (huhti–)touko–heinäkuussa. Se voi kukkia vielä myöhään syksyllä.  Lehdet ovat tyviruusukkeena.

Hedelmä on kapean vastapuikea, nystermäinen, 3–6 mm pitkä pähkylä, jonka kärjessä varren päässä on hapsihaivenia.

Voikukka kasvaa usein ihmistoiminnan piirissä kuten niityillä, pientareilla ja joutomailla. Myös rannoilla ja kosteikoissa sitä esiintyy.

Harva kasvi on niin tavallinen, yleisesti tunnettu ja ankarasti vihattu kuin voikukka. Meikäläiset voikukat tunnetaan kollektiivinimellä Taraxacum officinale, mutta oikeastaan voikukista tulisi puhua monikossa, sillä ne ovat valtavan monimuotoinen, Suomessa noin 500 pikkulajin muodostama ryhmä.

Etenkin nurmikkojen ja pihojen hoitajien mielestä voikukkia voisi olla huomattavasti vähemmän. Taistelu tehokkaasti sikiäviä voikukkia vastaan on usein tuomittu ihmisen tappioon. Toisaalta vallankin alkukesällä voikukat koristavat kasvupaikkaansa loistavankeltaisin kukinnoin. Myöhemmin kesällä laskuvarjomaisten pähkylöitten puhaltelu tuottaa iloa lapsille ja lapsenmielisille.

Lehdet maittavat hyvin koti- ja lemmikkieläimille. Sopivat ne ihmisenkin salaattipöytään. Juurista on paahdettu kahvinkorviketta, mykeröistä saa oivaa simaa ja viiniä. Monenlaista rohdoskäyttöäkin voikukalla on.