Yksinäisyyden ja ostrakismin monet kasvot – ja mitä on tehtävissä

Yksinäisyys voi tuntua sitä kokevalle murskaavalta. Ihmisillä on luontainen tarve kuulua erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin ja ilman tätä kuuluvuuden tunnetta riski sairastua niin psyykkisesti kuin fyysisesti kasvaa. Tutkimuksissa on verrattu sosiaalisten suhteiden puuttumisen terveysvaikutuksia siihen, että polttaisi 15 tupakkaa päivässä. Esimerkiksi Suomessa Tilastokeskuksen (2022) mukaan lähes kolmannes kokee itsensä yksinäiseksi joko koko ajan tai suurimman osan ajasta. Varsinkin lapsilla ja nuorilla jatkuvan yksinäisyyden kokemukset voivat olla kauaskantoisia, koska ne vaikuttavat kykyyn oppia ja liittyä osaksi yhteisöjä. Lisäksi yksinäisyys lisää syrjäytymisen, itsetuhoisuuden, väkivallan ja radikalisoitumisen riskiä. 

Mutta miten määritellä yksinäisyys? Usein yksinäisyys määritellään siten, että se on negatiivista omakohtaista kokemusta siitä, etteivät sosiaaliset suhteet vastaa sitä, mitä on toivonut niiltä saavansa. Yksinäisyys voi olla niin sosiaalista kuin emotionaalista. Sosiaalisessa yksinäisyydessä ihminen tuntee, ettei hänen elämässään ole riittävästi tärkeäksi koettuja ihmisiä ja emotionaalisessa yksinäisyydessä ihmissuhteissa ei ole tarpeeksi merkityksellisyyttä tai läheisyyttä. 

Tampereen yliopiston terveys- ja hyvinvointipolitiikan professori Juho Saari on todennut, että yksinäisyys vähentää koettua hyvinvointia ja terveyttä enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Saaren mukaan yksinäisyys on myös merkki eriarvoistuvasta yhteiskunnasta. Mitä eriarvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän siellä on säännönmukaisesti yksinäisyyden kokemusta. Kaikkein syvimmät yksinäisyyden kokemukset ovat haavoittuvimmassa asemassa olevissa ryhmissä. Yksinäisyys vähentääkin usein haavoittuvien ryhmien toimintakykyä entisestään, Saari sanoo.

Mitä on ostrakismi?

Yksinäisyys voi olla myös ostrakismia. Oletko kuullut ennen tätä termiä? 

Ostrakismi eroaa perinteisestä yksinäisyyden määrittelystä siten, että siinä yksinäisyys syntyy tahattomasta tai tahallisesta ulossulkemisesta. Tahallista ostrakismia voi olla esimerkiksi se, että henkilö tai ryhmä jättää yksilön ulkopuolelle porukastaan ja käyttäytyy siten kuin tätä ei olisi olemassakaan tai henkilöä ei kutsuta yhteisiin tilaisuuksiin tai ei tahallisesti tervehditä kohdattaessa. Tahatonta ostrakismia voi puolestaan olla esimerkiksi se, että vanhempi ei anna huomiota lapselleen ollessaan vaikkapa puhelimellaan. Ostrakismia kokeva ei siis koe tulevansa nähdyksi tai kuulluksi. 

Tutkimusten mukaan joka neljäs suomalainen nuori koki olevansa ulkopuolinen silloinkin, kun on yhdessä muiden kanssa ja joka kuudes nuori olisi toivonut voivansa puhua yksinäisyydestään vanhemmilleen, mutta ei ole tiennyt miten. Moni nuori kokee olevansa ongelman kanssa aivan neuvoton.

Ostrakismilla on luonnollisesti merkittäviä negatiivisia seurauksia. Sen on tutkittu uhkaavan neljää ihmisen perustarvetta: tarvetta yhteenkuuluvuuteen, itsetuntoa, tarvetta kontrolliin sekä tarvetta kokea oma olemassaolo merkitykselliseksi. Varsinkin tunne yhteenkuuluvuuden puutteesta on todettu johtavan korkeampaan riskiin itsetuhoisesta käyttäytymisestä. Yhteenkuuluvuuden tunteen horjumisen tekeekin tänä päivänä aiempaa helpommaksi teknologinen kehitys ja sen kautta ihmissuhteiden muuttuminen monimutkaisemmiksi. Ostrakismin toteutumiselle tarjoutuu aina vain enemmän mahdollisia kanavia ja muotoja. Olemassaolon merkityksellisyyden heikkeneminen voi puolestaan tuottaa tunteen, jota voidaan pahimmillaan verrata kokemukseksi omasta kuolemasta – henkilö tuntee itsensä näkymättömäksi eikä koe olevansa enää osa ympäröivää maailmaa. Ostrakismin henkilökohtaiset vaikutukset voivat olla siis äärimmäisen vakavia.

Mutta ostrakismin kokemukset eivät tuota vain henkilökohtaisia ongelmia, vaan ongelmat voivat läikkyä myös ulospäin muualle yhteiskuntaan. Erittäin pitkään jatkunut ostrakismi tai eristäminen voi johtaa, perinteisemmän yksinäisyyden kokemuksen tapaan, henkilön radikalisoitumiseen ja mahdollisiin väkivaltaisiin tekoihin. Nämä väkivaltaiset teot voivat luonnollisesti olla läheisille yhteisöille kohtalokkaita. Tästä surullisina esimerkkeinä ovat Yhdysvalloissa alituiseen tapahtuvat kouluampumiset. Erään tutkimuksen mukaan jopa 80 prosentissa ampumatapauksissa tekijän taustalla on ollut kokemus ulossulkemisesta. Myös Suomessa on tunnistettu kasautuvat sosiaaliset ongelmat merkittäväksi turvallisuusuhaksi. Ostrakismin estämiselle löytyy siis todella vahvat perustelut. Mutta miten sitä sitten voitaisiin estää?

Ostrakismiin vaikuttaminen 

Ostrakismi on haastava ongelma ja kuten arvata saattaa, siihen ei löydy yksinkertaisia ratkaisukeinoja. Turun yliopiston kasvatuspsykologian professori Niina Junttilalla on kuitenkin ajatuksia. Junttila toteaa ratkaisukeinojen voivan liittyä niin yksilötasoiseen vuorovaikutustaitojen opetteluun, ryhmässä olemisen harjoitteluun kuin yhteisön asenteiden muuttamiseen. Mitään helppoa tai nopeaa lääkettä ei ole siis tarjolla. Mutta yksi mahdollinen keino kuitenkin nousee ylitse muiden: tulevaisuuden ammattilaisten koulutus. 

Junttila kertoo, että isompi muutos saataisiin aikaan lisäämällä tietoisuutta siitä, että jokaisen toimijuudella on vaikutusta yhteiseen ilmapiiriin. Tämän tiedostaminen voisi tuoda helpotusta ahdistuneisuuteen ja masennukseen. Samalla on hyvä muistaa, ettei kaikkien kanssa tarvitse olla parhaista ystäviä, mutta kaikki täytyy siitä huolimatta ottaa huomioon eikä rajata ryhmän ulkopuolelle. Myös matalan kynnyksen sosiaalisten kontaktien lisäämisen on katsottu voivan vähentää ulkopuolisuuden tunnetta. Tällaisia sosiaalisten kontaktien lisäämisen paikkoja voivat olla esimerkiksi kerhot, harrastukset sekä opiskelija- ja kouluyhteisöt.

Professori Juho Saari vuorostaan näkee jokaisen voivan henkilökohtaisesti omalla toiminnallaan pystyvän vähentämään läheisten ja hieman etäisempienkin yksinäisyyttä. Se vaatii Saaren mukaan pysähtymistä, kuuntelemista ja rohkeutta lopettaa sivustakatsominen silloin, kun näkee ihmisen olevan yksin tai pulassa.

Otetaan tästä mallia.